Uruguay

Lahto on ylihuomenna. Olemme odottaneet tuota paivaa nyt kolmen viikon ajan hotellissa. Kirjoitan tata hotellin lobbyn koneella, jossa ei luonnollisestikaan loydy aakkostemme viimeisia kirjaimia nappaimistosta.
Paitsi, etta yksi lapsistani kavi juuri kuittaamassa, etta nappaimien ñ, ´ ja ` alta ne loytyisivat.
Miten?

Respaemannat juttelevat leppoisasti keskenaan. Aamiaisella kavin nuorempien neitieni kanssa kolmilleen. Muita asukkaita ei tallakaan kerralla ollut paikalla (meita hairitsemassa), saimme nauttia Posadan ruokasalin monisatavuotisesta tunnelmasta kuin omistaja perhe konsanaan joskus aikoinaan, vain palveluskunnan hillitysti haaratessa taustalla.

Uruguay tuoksuu grillatulle lihalle. Asadon tuoksu tuli nenaan jo lentokentalla, eika ole hellittanyt sen jalkeen. Ei ole ravintolaa, josta ei saa avotulella grillattua ruokaa. Tai kotia, jossa ei syotaisi asadoa.
Kaikki lehmän osat kelpaavat, vain "am-muu" jää käyttämättä. Uruguaylainen vitsi.

Lapsi neuvoi ä:t ja ö:t. Pyysi myös anteeksi, ettei tehnyt sitä heti kädestäpitäen.

Uruguay kuulostaa mopojen pärinälle. Viritetyt laitteet pitavat hereillä viikonloppuisin rantakadun asukkaat aamuyön tunneille saakka. Päivisin perhekuljetukset huvittavat tai useimmissa tapauksissa ällöttävät, kun kuskilla on polvellaan taapero tai takapenkkiläisellä tuoreella äidillä vastasyntynyt vauva käsivarsillaan.
Kaupunkiin on ilmestynyt kymmeniä liikennevalvojia, jotka ovat mm. minut pysäyttäneet kahdesti, koska olen ajanut ilman valoja ja kerran sain nuhtelut ylikuormasta, kun naapurin lapsetkin olivat kyydissä.
Hän opasti ihan asiallisesti, ettei kaikille riittänyt turvavöitä. Tuo oli hetki, jolloin tunsin Uruguayn hyvät yritykset sydämessäni; Mieleni teki kiljua hänelle, että niin kauan kuin vauvoja kuskataan mopoilla, on ihan samantekevää montako lasta tämän peltilehmän sisällä on. Tai se, että valvojat sallivat koulun edessä kaistalle parkkeeraamisen, joka johtaa väistämättä siihen, että pikkuiset oppilaat säntïlevät pitkin katua autoon mennessään.

Uruguay maistuu makealle. Dulce de Leche. Kinuski, jota syötetään keksien välissä, kakuissa, herkuissa, lounaalla, iltaisin ja lusikalla purkista mättäen. Kauppojen ja puotien pullatiskit, joista haetaan välipalat ja lounaan korvikkeet, pursuavat erilaisia voitaikinaherkkuja, pullia ja donitseja. Kakkukaupasta voi tilata upeita luomuksia ja jos ei erikseen osaa kieltää, niin välistä löytyy dulce de lecheä, vaikka olisitkin tilannut mansikkakakun.

Uruguayssa voi tehdä aikamatkan omaan nuoruuteen. Täältä löytyy pussimaito, ompelijat, kotiapulaiset ja halvat siivoojat. Kotiäitejä ja perheenpäitä. Roskat heitetään autonikkunasta ulos ja purkka maahan, mitä on kierrätys? Muovi on tärkeä uutuustuote ja sitä käytetään runsaasti.  Pieniä, huonosti tuottavia kauppoja ja putiikkeja on jokaisen kävelymatkan päässä. Eikä henkilökunnan palkkamenoissakaan säästellä, myyjiä on tolkuttomasti erityisesti verrattuna heidän tehottomaan  myyntiin (=jonotettavaan aikaan).

Uruguay tuntuu hyvälle. Puhetta, pusuja ja kuulumisien kyselyä. Keskustelu jatkuu monin myönteisin sanakääntein, yleensä hymynkare huulilla. Ihmisten rento ja huoleton elämänasenne jatkuu tavassa kävellä, istuskella ilta-auringossa ramblan varrella, juoda mateeta ja olla vaan. Lapsia huomioidaan, he ovat osa yhteisöä, eikä vain omien vanhempien raatamisen kohde. Heille puhutaan, kehutaan ja leperrellään.
Mitään ei tarvitse ottaa niin tosissaan, keskustelua on keskustelua ja teot jotain muuta. Täällä ihmisillä on kaikki maailman aika käytettävissä, ei kiire minnekään.¨No, ehkä jalkapallo-otteluun.

Komennus etelä-Amerikasta on minun, lasten ja koiran kohdalta nyt päättymässä. Kohta pääsemme saunaan ja syömään lihakukkoa ja uusia perunoita. Koiran ossobucco-ateriat muuttuvat nappuloiksi ja joutenolo metsäretkiksi. Pääsemme nukkumaan omaan sänkyyn ja tapaamaan  kaikki  läheiset ja rakkaat ihmiset. Vaikka mieli on haikea ja paljon hyvää olemme saaneet matkallamme kokea, niin kuitenkin  "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

Kiitos lukemisesta. Näkemiin ja voikaa hyvin,

Lelle

1. luokkalainen

Pakkasin toissa aamuna ekaluokkaisen reppua koulukuntoon. Lykkäsin sinne omenan aamuälitunnin välipalaksi. Valmiiksi siellä oli reissuvihko, kotitehtävävihko ja penaali. Kouluvuoden lapsi aloitti maaliskuun alussa ja repusta löytyi kaikkea siitä saakka kertynyttä pikku aarretta. Katsoin reissuvihkoa, jonka ensimmäiselle sivulle ope oli tehnyt kauniin viimevuosisadanalun koukeroisella käsialalla "Maija" ja alla oli kolme pistettä, johon teksti piti kolmesti kopioida. Maija oli tehnyt työtä käskettynä ja alla oli mitä mielikuvituksellisimman näköistä suurta riimukirjoitusta loivasti ylöspäin viettäen. Tämän alle oli opettaja "Agatha Trunchbull"  kirjoittanut jälleen tinkimättömän kaunoisesti pienellä herkällä kädellä "acceptable", hyväksyttävä.

Mietin, miksi lapsen oli osattava kaunoa ensimmäisenä koulupäivänään. Koko kouluvuoden ajan viestiä koulusta toimittaessaan avaan vihkon ja ensimmäiseksi sieltä ponnistaa esiin ensimmäistä koulutehtäväänsä tehneen lapsen  hyväksyttävä-maija. Yhdeksän vuotta vanhempi Maija olisi osannut viitata ja sanoa, "en voi tehdä tätä, tätä ei ole vielä opetettu", sisarensa lanseeraaman kotikoulurepliikin tyyliin.

Toisaalta, lasta ei näyttänyt lannistavan opettajan hienoinen vihje, jonka selkeällä suomella pystyin lukemaan tuon punakynän hennosta otteesta. Että olikin pystynyt lapsi sotkemaan oman vihkonsa rumaksi. Hyväksyttävä. Ehkä vaistonvaraisesti, itsekään tajuamatta lapsi on tehnyt vastaiskun. Hän ei kutsu opettajaa opeksi tai maestraksi vaan "se meidän mummo".

Tästä kuohahtelevasta tunteesta pääsin seuraavaan oivallukseen, ettei koulutarvikelistaan kuulunut aapista eikä erityistä tehtäväkirjaakaan. Ei sen puoleen matematiikan kirjaakaan. Aukaisin kotitehtävävihkosen, oliko siellä tehtynä jotain harjoituksia. Oliko ehkä harjoiteltu a:n ja j:n kiemuroita, miten oli edetty hyväksyttävästä vai siinäkö se oli. Apuja ei löytynyt, vain muutama matematiikan tekemätön kotitehtävä "piirrä kahdeksan lehteä" ja "paljonko on 8+15".

Suomisuomi, ihana kotimaa. Muistui mieleen esikoisen ensimmäinen kotitehtävä, kun hän luki aapisesta  "a a aa, a aa a". Kun hän oli tämän opetellut hyvin ja ulkoa, niin hän kirjoitti ystävälleen kirjeen, joka meni " a a aa, a aa a?"

Hyvä me!

Vappujuhlan satoa

Vappu 2012

suomalaisten naisten järjestämänä 

Colonia del sacramento

Tervetulijaismalja

Juhlapaikkana oli vanhassa kaupungissa sijaitseva entinen jesuiittakoulu vuodelta 1717. Tämän jälkeen rakennus oli toiminut viime vuodet foto-galleria kahvilana ja nyt suomalaisperheen kotina. Juhlijoita oli mukavasti ja sääkin oli suomalaisen vapun toiveuni; aurinko paistoi ja kesähameella tarkeni juuri ja juuri.

Tyttöenergiaa  katolle kiipeämässä. Ikkunalla "jääkaappi " juomille. 

Katolta näkymät suoraan Buenos Airesiin, jonka
 tornitalot voi  hyvällä säällä nähdä.

Myöhemmin tässä järvessä pikkuväki kävi kalassa

Juhlavalmistelujen vielä ollessa käynnissä. Valmisteluihin osallistui kuusi naista lapsineen ja tarjolla oli kaikkea mahdollista suomalaiseen vappubrunssiin kuuluvia pöperöitä ja juomisia.
Kaikkea ei täältä saanut, joten ystävälliset matkailijat toivat tulleessaan Suomesta mm. fariinisokeria simaan ja serpentiiniä. Paperihilettä kyllä myydään pusseissa, mutta ei serpentiiniä.
Vappuhuiskat olivat erään sauna-aamun sivutuote.

Tyttäret vahtimassa portilla, että vieraat ovat ilmoittautuneita  ja osoittautui myös, että he olivat suosittu valokuvauskohde lukuisille turisteille.

hauskaa vappua!

Nuoriso lähti välillä katsomaan maisemia majakassa, josta kieltämättä kyllä on hulppeat maisemat yli vanhan kaupungin. Itse olen kiivennyt vain majakan näköalatasanteelle puoleen väliin ja jo siinä alkoi huimata. ei niinkään se korkeus, vaan kaiteen mataluus. Lapset olivat näemmä kiivenneet huipulle saakka.

rehellinen piirileikkituokio

juhlahumua

Pienen ohjelmanumeron aloitti Helena pianon soitolla, sitten jatkui sessio Timon kitaramusiikkilla. Aivan lopuksi saimme kuulla vielä esitelmän vapun vietosta,  jonka -vihdoin- loppuessa raikuvien aplodien saattelemana Matti jatkoi lausumalla upeasti otteita Eino Leinon runosta "Hymyilevä apollo".

Sairaalassa on ambulanssiovikin!

Ensiavussa vierailtuamme olimme pyörineet heiluriovessa ja kertaalleen eräs huonon värinen mummokin tuotiin siitä sisälle. Juolahti silloin mieleen, että kai täälläkin ambulanssejakin käytetään.

Ovi löytyi kulman takaa, mutta aika vähän se pisti silmään. Näytti autotallinovelta. Kerran illalla ohiajaessa näin siinä toimintaa; ambulanssi vilkut päällä oli peruuttanut oven eteen. Olin niin utelias kuin ihmiset ennen muinoin, että mitä dramaattista seuraavaksi tapahtuu. Parkkeerasin auton siihen omalle kaistalleni, heitin hätävilkut minäkin päälle ja jäin odottamaan. Kuski nousi ulos, meni puhumaan ovipuhelimeen, odotti hetken ja astui sitten pikkuovesta sisään. Sen jälkeen hän alkoi aukomaan isomman puolen salpoja ja sai koko oven syrjään. Siinä kohtaa olin nähnyt tarpeeksi, huokaisin helpotuksesta.  Nappasin hätävilkut pois autosta ja jatkoin matkaa kohti teatteria. Homma oli pojilla hanskassa ja olivat kykeneviä pelastamaan ihmishenkiä.