maanantai 20. helmikuuta 2012

sunnuntai-iltana pääkadulla

Av. Gral. Flores
Seurasimme kulkijoita kahden tunnin ajan Colonian pääkadun erään ravintolan terassilla. Pääasiassa tietenkin söimme, mutta aikaa oli runsaasti ja menijöitä oli monenlaisia. Pääkatu päättyy mereen ja jos ei halua lähteä vanhan kaupungin sokkeloihin, niin aika moni näistä menijöistä oli myös tulijoita. Tietenkin tavallisia henkilöautoja ja turistibusseja riitti, mutta muut sitten olivatkin puhdasta uruguayta:

-mainosauto; vaihtelevankuntoinen henkilöauto, jossa valtavat ämyrit katolla pauhaten mainostavat rautakauppaa, apteekkia, mitä milloinkin. Nyt niitä meni kaksi, molemmissa kuskina vanha ukko.
- mopo, skootteri ja mopopolkupyörä. Kuljettaa kovaäänisesti päristäen lähes millaista menijää tahansa ja lähes poikkeuksetta ilman kypäriä. Tällä kertaa esim
 * kypäriä käyttävä nelihenkisen mopoileva-perhe.
 * kuski bongorumpua muistuttavan Comparsansa kanssa
 * vasemman säärensä kipsauttanut mies, jolla oli kainalosauvat sylissä (minun suosikki, sattuneesta syystä)
 *tuore isä vauva kantorepussa, ei kypäriä, hurja vauhti. (valitettavan usein ja yhtä pahasti karmiva näky)
 *nuori nainen, jolla fifi skootterin lattialla. Toisella koira kainalossa.

-katukoiria, tietenkin. Pieni pää, vaihtelevanmittainen, aavistuksen ylöspäin kaareva häntä, hyvässä lihassa.
-lava-auto, pic-up. Kyydissä lavalla
* koiria
*lapsia
* isovanhemmat rantatuoleissa istuen

Ehdottomasti oudoin ja vain tuolloin nähty
-vanha mersu. Etupenkilla kolme ja takana vähintään kuusi romaania.








torstai 9. helmikuuta 2012

korvanapakoru

Annakaisa täytti joulun alla kymmenen vuotta. Hänen selkeä ja johdonmukainen lahjatoive jo ykkösluokasta asti on ollut saada korvikset. Nyt ne hänelle sitten luvattiin. Samaan syssyyn esikoinen sai idean omasta  viisitoistavuotislahjasta, napakorusta, ja niin ryhdyimme hankkeen toteuttamiseen.

Kyselimme aluksi muutamasta kultasepänliikkeestä tekevätkö he korviksia, siis reikiä, ei koruja. Eivät tehneet. Koulukaverit ehdottivat, että ehkä kannattaisi käydä kysymässä sairaalasta joltain hoitajalta. Täällä tyttölapset lävistetään korvistaan jo vauvana, joten tottakai meidän olisi se pitänyt tietää kysymättäkin. Kaikesta turvallisuudestaan huolimatta emme turvautuneet sairaalan palveluihin tämän asian vuoksi.

Asia jäi hautumaan ja lämpölukemien olleessa huipussaan ja uintikelien parhaimmillaan, se ei oikeastaan ketään haitannutkaan. Viikko sitten kuljeskelimme vanhassa kaupungissa ja poikkesimme siellä lukuisiin turistipuoteihin, kun yhdessä oli runsaasti erilaisia napa- ja muita lävistyskoruja myytävänä. Kysäisin taas, että tehdäänkö kaupassa reikiä. Bingo! Korviksia tehtiin, ei muita. Siitä intoutuneenä lähdimme tuttavan optikkoliikkeeseen korvisten ostoon. Valikoimana oli valtava määrä nappikoruja, mutta kaikki tarkoitettu vastasyntyneille. Miniatyyrisiä, mutta onneksi löytyi "suuria", joista Kaisa sitten valitsi itselleen mieleiset. Niissäkin on lyhyt kanta ja turvastoppari.  Optikkoliikken omistaja neuvoi miedät kaupungin tatuoijan luokse reikien tekoon. Sanoi, ettei itse tykkää ideasta, mutta paikka on ollut pystyssä vuosia ja tunnetaan hyvänä paikkana. Teimme työtä käskettynä, kun paikka oli vielä lähes menomatkan varrella.

Tämäkin tatuointiliike oli hämärä paikka. Se oli ankean ostoskujan päässä, sinisen valon hämyssä. Pienen koppimaisen liiketilan etuseinä oli lasista ja siinä näyteikkunalla oli kuvia taidonnäytteistä, koruvalikoima oli runsas ja hyllyn päällä oli kalju mallipää, joka oli tatuoitu täyteen viehkoja kuvioita ja myös lävityksiä löytyi melkoisesti. Minä painelin aivan tupaten täynnä olevaan puotiin, mutta tytöt seisoivat jäykkänä kauhusta ulkona. Päädyimme menemään turistikauppaan korvisten tekoon. Siellä homma hoidettiin aivan lege artis neulalla tökkäisten, verta tuli jonkin verran, mutta tyttö ei pyörtynyt eikä kiljunut.

Korvikset oli hoidettu ja lähdimme kotiin apteekin kautta. Ostimme vielä vesipullon kioskista, jossa myyjän viiden viikon ikäinen tyttövauva pötkötti vaunuissa aivan ihanat helmikorvikset korvissaan.

Kuopus totesi, ettei helena sitten saanutkaan korvanapaa. Ei saanut silloin, mutta keräsi rohkeutta viikon ajan ja muutamien takapakkien (tatuointiliike oli kiinni) lopulta sai hänkin korunsa. Odotellessamme vuoroamme, asiakkaana oli toinen napakorun hakija ja viimeisenä kynnyksenä oli kuulla tämän tytön tuskanhuudot ja itku. Koski se helenallakin, mutta mitäpä ei nainen kärsisi kauneden tähden.

maanantai 6. helmikuuta 2012

paluu Fray Bentosiin

Viikonloppuna teimme vihdoin ja viimein retken entiseen kotikaupunkiimme, Fray Bentosiin. Se on Uruguayn länsikolkassa oleva pikkukaupunki, jonka joen pientareelle rakentui noin viisi vuotta sitten suomalainen sellutehdas.

Päivä oli läkähdyttävän kuuma, aivan toisenlainen kuin vielä kertaakaan Coloniassa. Tuulesta ei ollut tietoakaan ja ilma oli paksua ja kosteaa. Auton ilmastointi vinkui täysillä, selät liimautuivat penkkeihin ja ensimmäinen kohde, tyttöjen entinen koulu, väi vaisuksi hitaaksi köpöttelyksi, kun iltapäivän aurinko poltti niskaan ja hiki lorisi pitkin ihoa. Kävelyn jälkeen kolme litraa vettä hupeni nopeasti.

Koululta lähtee laskeutumaan kaupunkiin päin rinne, johon Barrio Jardin, eli meidän pieni asuinalueemme oli rakennettu. Se oli edelleen kaunis ja vehreä, istutuksemme olivat kasvaneet ja paljon lisää oli laitettu. Vaikutelmaksi tuli, että suurimmassa osassa taloja asuttiin. Otimme valokuvia ex-talomme edestä ja sitten ihan rohkeasti koputimme ovelle ja kävimme esittäytymässä talon väelle- joka olikin myymässä taloa ja muuttamassa Montevideoon juuri sinä iltapäivänä!

Klubitalolle johtava pieni polku oli umpeutunut, mutta vartijat tunnistivat meidät ja moikkasivat iloisesti. Sama oli myös kaupassa, kun kassaneiti muisti vielä nimeltäkin. Enkä olisi aiemmin uskonut, että vihanneskaupan hidas ja henkilökohtainen palvelu olisi niin nautinnollista. Oli ihanaa sanoa myyjälle viisi luumua ja 10 persikkaa, jotka hän sitten valkkasi ja hyväksytti minulla ja lopuksi kysyi "que mas, chica?" Tytöttely ei tuntunut yhtään tympeälle.

Fray Bentoksen golf-kenttä on perustettu joskus 20-30-luvulla englantilaisten toimesta.Sinne mennessä täytyykin sivuuttaa Anglo-kylää ja samalla tekee pienen aikamatkan jonnekin sikarin tuoksuiseen maailmaan, sillä kaikki on kuin ennen- luulen ainakin niin. Golf-klubi on sympaattinen pieni talo, jossa yhdessä nurkassa on pieni kamiina ja seinät täynnä laattoja palkittuine nimineen. Siellä oli muuten ikuistettu yksi suomalainenkin osaaja. Odotellessamme pelin loppua lapset leikkivät kolmella kissanpennulla, jakaranda oli siellä täällä kukassa. Lämmpömittari näytti 38 astetta illalla kuuden aikaan. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään, ihmiset olivat iloisia ja klubilla puheen sorina vähitellen lisääntyi, kun pelaajia pääsi maaliin. Viimeinen porukka saikin pelata pienen sateen ja hieman rivakamman salamoinnin tuodessa oman jännityksen pelinkulkuun.

Miehen pelatessa kierrostaan me teimme oman kierroksen kaupungilla; ajelimme ranta-ramblaa, etsimme taivaallisen hyvän la Cuica pitserian, ihmettelimme kuinka lempijätsikauppa oli kiinni, mutta toisaalta kadun toiselle puolelle oli auennut elokuvateatteri. Kuulimme myös, että Fray bentosiin oli aukaistu uusi yksityiskoulu. Kävimme jututtamassa entistä ratsastuspaikan isäntää ja kuulimme heidän uutiset (picatsu-poni elää ja voi hyvin) ja varasimme ratsastuksen, jonka suunnitelman ukkosmyrsy sotki täydellisesti.
Kaiken kaikkiaan kaupunki näytti voivan hyvin ja kotimatkalle lähdimme hyvin mielin, ajoimme vielä sellutehtaan ohi, joka oli yövalasituksessaan häikäisevä, vaikuttava näky.

Majoituimme naapurikaupunkiin, Mercedekseen, pieneen "hotelliin", joka sopivasti taittoi matkaa ja taisipa tuo ennenkokematon golf-kentän läheisyyskin vaikuttaa asiaan. Siitä ehkä toiste, paikka oli täydellinen elämys ja olimme hotellin ainoat asiakkaat sinä yönä, edes respassa ei ollut yöllä ketään ja jouduin hillitsemään mielikuvitustani, ettei  hohto- ja psyko-elokuvat tulleet enempää mieleen. Nukahdimme comparsa-rumpujen kuminaan.