paluu Fray Bentosiin

Viikonloppuna teimme vihdoin ja viimein retken entiseen kotikaupunkiimme, Fray Bentosiin. Se on Uruguayn länsikolkassa oleva pikkukaupunki, jonka joen pientareelle rakentui noin viisi vuotta sitten suomalainen sellutehdas.

Päivä oli läkähdyttävän kuuma, aivan toisenlainen kuin vielä kertaakaan Coloniassa. Tuulesta ei ollut tietoakaan ja ilma oli paksua ja kosteaa. Auton ilmastointi vinkui täysillä, selät liimautuivat penkkeihin ja ensimmäinen kohde, tyttöjen entinen koulu, väi vaisuksi hitaaksi köpöttelyksi, kun iltapäivän aurinko poltti niskaan ja hiki lorisi pitkin ihoa. Kävelyn jälkeen kolme litraa vettä hupeni nopeasti.

Koululta lähtee laskeutumaan kaupunkiin päin rinne, johon Barrio Jardin, eli meidän pieni asuinalueemme oli rakennettu. Se oli edelleen kaunis ja vehreä, istutuksemme olivat kasvaneet ja paljon lisää oli laitettu. Vaikutelmaksi tuli, että suurimmassa osassa taloja asuttiin. Otimme valokuvia ex-talomme edestä ja sitten ihan rohkeasti koputimme ovelle ja kävimme esittäytymässä talon väelle- joka olikin myymässä taloa ja muuttamassa Montevideoon juuri sinä iltapäivänä!

Klubitalolle johtava pieni polku oli umpeutunut, mutta vartijat tunnistivat meidät ja moikkasivat iloisesti. Sama oli myös kaupassa, kun kassaneiti muisti vielä nimeltäkin. Enkä olisi aiemmin uskonut, että vihanneskaupan hidas ja henkilökohtainen palvelu olisi niin nautinnollista. Oli ihanaa sanoa myyjälle viisi luumua ja 10 persikkaa, jotka hän sitten valkkasi ja hyväksytti minulla ja lopuksi kysyi "que mas, chica?" Tytöttely ei tuntunut yhtään tympeälle.

Fray Bentoksen golf-kenttä on perustettu joskus 20-30-luvulla englantilaisten toimesta.Sinne mennessä täytyykin sivuuttaa Anglo-kylää ja samalla tekee pienen aikamatkan jonnekin sikarin tuoksuiseen maailmaan, sillä kaikki on kuin ennen- luulen ainakin niin. Golf-klubi on sympaattinen pieni talo, jossa yhdessä nurkassa on pieni kamiina ja seinät täynnä laattoja palkittuine nimineen. Siellä oli muuten ikuistettu yksi suomalainenkin osaaja. Odotellessamme pelin loppua lapset leikkivät kolmella kissanpennulla, jakaranda oli siellä täällä kukassa. Lämmpömittari näytti 38 astetta illalla kuuden aikaan. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään, ihmiset olivat iloisia ja klubilla puheen sorina vähitellen lisääntyi, kun pelaajia pääsi maaliin. Viimeinen porukka saikin pelata pienen sateen ja hieman rivakamman salamoinnin tuodessa oman jännityksen pelinkulkuun.

Miehen pelatessa kierrostaan me teimme oman kierroksen kaupungilla; ajelimme ranta-ramblaa, etsimme taivaallisen hyvän la Cuica pitserian, ihmettelimme kuinka lempijätsikauppa oli kiinni, mutta toisaalta kadun toiselle puolelle oli auennut elokuvateatteri. Kuulimme myös, että Fray bentosiin oli aukaistu uusi yksityiskoulu. Kävimme jututtamassa entistä ratsastuspaikan isäntää ja kuulimme heidän uutiset (picatsu-poni elää ja voi hyvin) ja varasimme ratsastuksen, jonka suunnitelman ukkosmyrsy sotki täydellisesti.
Kaiken kaikkiaan kaupunki näytti voivan hyvin ja kotimatkalle lähdimme hyvin mielin, ajoimme vielä sellutehtaan ohi, joka oli yövalasituksessaan häikäisevä, vaikuttava näky.

Majoituimme naapurikaupunkiin, Mercedekseen, pieneen "hotelliin", joka sopivasti taittoi matkaa ja taisipa tuo ennenkokematon golf-kentän läheisyyskin vaikuttaa asiaan. Siitä ehkä toiste, paikka oli täydellinen elämys ja olimme hotellin ainoat asiakkaat sinä yönä, edes respassa ei ollut yöllä ketään ja jouduin hillitsemään mielikuvitustani, ettei  hohto- ja psyko-elokuvat tulleet enempää mieleen. Nukahdimme comparsa-rumpujen kuminaan.