"Sanokaa aa" sanoi tohtori

Sairaalakäyttäytyminen vaatii runsaasti hiljaista tietoa, niin Suomessa kuin täälläkin. Meidän ensikosketus   terveydenhoitoon oli, kun jouduimme terveystarkastukseen maassaololupaa varten.  Meillä oli apuna firma, jota kautta oli varattu aika hammalääkärille, laboratorioon ja lopuksi lääkärille. Kaikki nämä toimivat eri osoitteissa, mutta melkein kaikkien osoitteet meillä oli oikein merkittynä ja hammaslääkärinkin kauhukammio selvisi kysymällä. Laboratoriossa käyntiin oli varattu aamuaika ja se toimi sairaalan ensiaputiloissa, mutta poliklinikkatoiminta on tästä noin reilun kilometrin päässä.

Ensin luukulta luukulle -tuttua kaikille- ja pienen odottelun jälkeen sairaanhoitaja toi meille odotusaulaan pissikoetta varten labraputket ja osoitti aulan reunalla olevaa wc:tä.Verikokeissa ei ollut mitään uutta, jos on kokenut julmetut neulakoot ja avoputkiin tiputtelun. Hiljaisen tiedon myötä sain jälkikäteen tietää, että normikoepurkkeja saa ostaa apteekista.

Varsinaista lääkärirumbaa varten  mies otti vapaapäivän töistä ja lapset koulusta, minulla oli eväitä laukussa. Ainoa paine oli loppupäivän kahden tunnin marginaali lastenlääkäriajan ja lapsen ensimmäisten luokkakaverisynttäreiden alkamisen kanssa.

Hammaslääkäri oli hirveä takauma lapsuusajan muistoihin sekoitettuna mielikuvaan inkvisiittorin työpajasta. Huone oli hämärä, keskellä roikkui paljas kattolamppu, joka antoi kelmeää sinistä "päivän"valoa. Oven jälkeen oli pieni syvennys ennen huonetta. Sen seinille oli lattiasta kattoon upotettu kapeille hyllyille muotteja purukalustoista. Hampaanraadot kirkuivat "kuka tästä kulkee, paluuta ei ole takasin".
Onneksi edessä oli vain tarkastus, lääkärille riitti kevyt suun avaaminen, kurkkaus ja tuomiona oli  peukun pystyyn nosto "bien". Tähän paikkaan en myöhemmin mennyt sylkykupin ääreen kumartamaan tai kuuntelemaan turbiinin vinkunaa, kun joudun turvautumaan hammaslääkärin apuun. Sellainen löytyi (vähän hiljaisesti kyselemällä) kadun toiselta puolelta; valkoinen, steriili, ilmastoitu, hyvin varusteltu odotustila aulaemäntineen ja mikä  vastaanottohuone! Ihan normaali sähkökäyttöinen, makuuasentoon laskeutuva hammaslääkärintuoli ja katon rajaan viritetty televisio! Kadulla kohtasivat itä- ja länsi, kummitusjuna ja maailmanpyörä.

Päivä jatkui hammaslääkärin jälkeen terveystietojen kokoamisella yleislääkärin vastaaotolla meille aikuisille ja lastenlääkärillä lapsille. Ennen vastaanottoa kävimme hoitajan kutsumana sydännfilmissä ja varsinainen lääkärivisiitti oli varsin läpihuuto erityisesti paperitöiden suhteen. Lääkäri näytti täyttävän papereita vain käsin, ei tietokoneen kanssa takkuilua tai pitkiä saneluita. Verikokeista oli katsottu kolesteroli ja sokeri, virtsasta ehkä samoin sokeri ja albumiini (sormenjäljet?). Saimme luvan hakea kahden vuoden oleskelulupaa terveytemme puolesta.


Lastenlääkäri aloitti vastaanoton pitämisen juuri silloin kuin meidänkin ajat olivat, kuvittelimme siis olevamme ensimmäisiä. Parin tunnin odottelun myötä eväät oli syöty. Myös syntymäpäivät olivat alkamassa ja tunnelma oli kireä, miksi kaikki ohittelivat? Pikaisen perheneuvottelun jälkeen Timo lähti Leilan kanssa nopeasti kotiin jättämään lappua porttiin, että juhliinhakijat saisivat meihin yhteyden. Minä hain lisää syötävää naapuribaarista.
Vihdoin koitti meidän lasten vuoro. Ongelma heti kättelyssä, lapsista ei ollut mitattu painoa ja pituutta. Meidät meinattiin lähettää jonottamaan hoitajan huoneesen. Jälkikäteen näin pienen lapun ovessa, että lapset on aina mitattava ennen vastaanottoa. Miksei tämä meidät hoidellut hoitaja kutsunut lapsia kuten meidät kutsui? Saimme meidän kireiden ilmeiden ja  lääkärin ystävällisen olemuksen vuoksi järjetettyä kuitenkin asian niin, että hänkin pääsi täyttämäään omat lomakkeensa maahantulotarkastusta varten.

Mitä käynnistä opimme seuraavalle kerralle? Ilmeni nimittäin, että tarvitsimme todistaa lapsien olevan terveitä osallistumaan koululiikuntaan. Opimme, että pienessä kutsulapussa luki lääkärin aloittama vastaanottoaika ja jossain siellä seassa on vuoronumero, jolloin meitä palvellaan.Joten lapset olivat aamutunnit koulussa, tulimme hieman myöhässä numeroille 7-10 ja osasimme ottaa odotusnumeron hoitajan vastaanotolle mittauksia varten.

Elsa

Mikä tuntui olevan täysin mahdotonta latinobyrokraateille oli se, että sen ensimmäisen käynnin perusteella olisi tämän kuittauksen saanut. Tai olisin saanut edes valokopiot koululle näytettäväksi niistä virallisen näköisistä muovikorteista, jotka silloin tehtiin ministeriöön vietäväksi. Terveitä lapsia, herranen aika, ja olivat kuitenkin osallistuneet ongelmitta jo kaksi kuukautta koululiikuntaan. Tästä käynnistä en oppinut mitään, sadattelin vain jähmeää koneistoa hiljaa mielessäni ja naureskelin sitä, että esikoinen sai neuvolakortin viisitoistavuotiaana.

Päätöstä oleskeluluvasta emme ennätä saamaan täällä olon aikana, luulen.

.

Pesot on loppu

Copa America

Satuin kerran lähikauppaan yhtäaikaa kahden nuoren jepen kanssa, jotka jäivät kassojen viereen palauttamaan tyhjiä olutpulloja. Hetken päästä heillä oli ostoksena uusi limupullo, eikä yhtään rahaa. Kassaneiti vertaili palautuskuittia ja sanoi, että ostoksesta puuttuu yksi peso. Pojat tähän, että ei ole, ei siis kertakaikkiaan ole yhtään pesoa. Myyjä tuijotti hetken heitä, kohautti olkapäitään ja sitten heilautti kättään, että alkakaapas nyt sitten jannut kalppia siitä. Pojat kiittivät kauniisti, ottivat pullon kainaloon ja pöristelivät mopolla tiehensä.

Samassa lähikaupassa on minulle sattunut muutaman kerran, että kassalla viimeiseksi kuitin ja vaihtorahojen päälle on pistetty purkka. Kerran myyjä kysyi, että nyt kun pesot on loppu, niin haluanko purkan vai kahvipussin? Kun kysytään, että käykö vaihtoraha purkkana, niin sitä epäilee ensin omia korviaan. Vasta sitten tajuaa, että minulla pakko-ostatettiin pieni purkka. Tämä ei ole kylläkään mitenkään tavatonta, yleensä aloite tosin tulee Maijan puolelta.

Pian tämän jälkeen kävin maksamassa sähkölaskun. Laskut maksetaan tietyyn maksupisteeseen, joita on ripoteltu ympäri kaupunkia. Laskun voi tulostaa netista, jos posti on sellaisen jostain syystä hukannut, mutta ei sentään netissä maksamista vielä ole. Maksaessa selvisi, että kortti ei käy, joten kipaisin läheiselle automaatilla, joka antoi rahat dollareina. Oli hieman jännittävää, että kelpuuttaako "Abitap" taalat (jotka ovat täällä ihan käypää valuuttaa, erityisesti isot ostokset ilmoitetaankin suoraan US$), mutta siinä ei ollutkaan mitään heikkoutta. Joskus kaupat antavat vaihtorahan taaloina, mutta varsinkin jos pyytää, niin sen saa pesoina. Riippuen vähän kaupan vaihtokurssista, olen tehnyt miten milloinkin. Abitapin täti ei kysellyt miten rahat haluan, pisti vain vaihtopesot tiskiin. Niitä oli liian vähän. Yritin katsoa laskusta, että mikä oli vaihtokurssi ja kun en sitä nähnyt, niin  rupesin lasiseinän pikkuluukusta änkeämään itseäni ja kysymystä virkailijan syliin. Tämä ei juurikaan odottanut mitä ajattelin kysyä, sanoi vain reippaan äreästi, että nyt on pesot loppu ja jäin 4 pesoa saavan puolelle. Tätä en tietenkään osannut ottaa huomioon, että valtion virallinen maksupääte pulittaa mitä huvittaa. Pienen kyselyn jälkeen olen joutunut toteamaan, etten ole ollut ainoa, joka on tehnyt lahjoituksen Abitapin kahvikassaan.

Ruta 1

Lounastimme Montevideon Subway:ssä viime launataina. Jokainen subilla syönyt tietää, kuinka monivaiheinen ja tarkka prosessi linjan läpi kulkeminen on. Tehtyäni individuaalit valinnat itseni ja neljän lapsen puolesta, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin kassalle. Vaihtorahoja antaessa neiti totesi, että hyvää ruokahalua, pesot on loppu. Vai niin, eikö edes purkkaakaan? Lupasi tuoda rahan pöytään, mutta varmaan unohti. Onko sillä edes niin väliä?

kohtaaminen vihanneskaupassa

Keskustelu vihanneskaupan punnituspisteeseen jonottaessa.

pikkunippu salaattia

Käydään edelläni olevan asiakkaan ja punnitsijan välillä (iloisesti)

Myyjä: terve, mitä kuuluu?
Asiakas: terve, hyvää, entä sinulle?
Myyjä: hyvää!
Asiakas: olenpa iloinen.
M: kas tässä.
A. kiitos

Asiakas siirtyy metrin päähän kassalle, en näe pussataanko (keskustellaan riehakkaan äänekkäästi).

M: päivää!
A: Päivää!
M: mitä kuuluu?
A: kiitos, hyvää
M: olenpa iloinen
A: entä sinulle?
M: oikein hyvää, hyvää!
A:  olen iloinen
M: onpa ystävällistä, kas tässä.
A: noin, kiitos
M: kiitos, hyvää päivän jatkoa
A: kiitos, samoin
M: hei vain
A: hei hei

Asiakas poistuu kaupasta.  
                                           

kun lasten loma loppuu, äidin alkaa, vai?

Ensimmäinen päivä

Maanantaina koulu alkoi myös isoilla tytöillä aivan rauhallisesti. Olin tehnyt kanttiiniin viikon ruokatilauksen, isot lapset kulkivat polkupyörillä, pienet kyyditettiin autoilla heidän seikkailtuaan edellisen viikon koulubussin kyydissä pitkin ja poikin Coloniaa. Maijakin jäi lähes itkemättä kouluun. Helpon elämän aurinko tuntui porottavan täydellä terällä.

Aloitin viikon lippu korkealla eli siivoamalla huushollin, petasin syyllisyydentunnossa jopa lasten pedit. Puutarhuri tuli pitkän tauon jälkeen leikkaamaan nurmikkoa, joka oli kasvanut lähes viidakoksi. Ilma kuitenkin muuttui kuitenkin nopeasti ja ja taivas pimeni ukkosen edeltä, poika keskeytti työnsä ja minäkään en voinut surfata netissä. Tältä yllättävältä toimettomuudelta minut pelasti ystäväni Sarianne, joka nappasi minut kaupoille ja siinä vierähtikin tunti poikineen, kun haalimme perheillemme ruokaa ja muuta hyödyllistä. Iltapäivällä ote repsahti, kun heittäydyin sohvalle katsomaan miljoonatta kertaa "Ylpeys ja Ennakkoluulo".

Kaisa ja koulun lattia

Tiistaiaamuna jaoin koiralle rajattoman vapauden tunnettani rauhalliseen aamulenkkiin.Tapasin Evan ja sain taas oivan sisustusvinkin; hän oli ostanut eräänlaisesta agrimarketista villaisia, käsinkukudottuja hevosen satulahuopia. Pistin vinkin mieleen, sillä epäonnistuneen remontin vuoksi meillä on nyt yläkerrassa ikävän tuntuinen betonilattia. Tulin kotiin ja opiskelin ahkerasti espanjaa ennen varsinaista tuntia. Iltapäivällä nautin hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei halunnut minulta mitään. Jatkoin Mr Darcyn lumoissa seuraavat kaksi tuntia. Työnsin päättäväisesti syrjään omantunnon kolkutuksen joutilaasta elämästä.

Keskiviikkona jatkoin koulutarvikkeiden metsästämistä ja kävin vilkaisemassa niitä "mattoja". Evan valitsemat olivat liian mustavalkoisia, mutta nurkassa oli pino ruskean erisävyisiä villahuopia. Myyjä kertoi niidenkin olevan käsinkudottuja; 85-vuotias -erittäin hitaasti lausuttuna, siis 85-vuotias- senjoora on omista lampaistaan kerinyt villan ja kutonut ne. Olin tarinasta herkistyneenä valmis ostamaan kasan niitä, kun näin vielä syrjäisemmässä nurkassa lampaantaljoja. Ne olivat hyvin edullisia ja päädyinkin niihin. Myyjä kertoi, että ne eivät ole satulahuopia vaan koiranmattoja. Tarkensin, että mahtaako nämä olla myös niitä senjooran tuotteita. No, eivät olleet, mutta kysymykseni myötä herkän ja työteliään muorin tarinan tunnelma oli tiessään.

Koulukkaiden kotiudutta alkoi varsinainen hyörinä, kun kaksi lasta tuli yökylään ja kaksi muuta taas heidän vetäminään näytelmäharjoituksiin. Esikoisen päivä oli ollut haasteellinen filosofian tuntien myötä ja hän päätti lopettaa koulun. Piste.

Torstaina sain kuitenkin kaikki kuusi lasta lähtemään kouluun. Puutarhuri tuli jatkamaan keskenjäänyttä hommaa ja minä siivosin talon perusteellisesti. Lysähdin sohvalle odottamaan pihan viimeistelyä Miss Bennetin ja Mr Darcyn seuraan, kun Helena soitti koululta, että Maija oli tipahtanut kiikusta ja nyt jalkaan koskee. Annoin ensiapuohjeita (ottakaa syliin ja luvatkaa suklaakeksi heti, kun jalkakipu sallii kanttiiniin kävelyn) ja käskin ilmoittaa miten tilanne etenee. Puolen tunnin päästä Helena soitti uudelleen, että jalka on edelleen yhtä kipeä ja nyt koululle on tilattu lääkäri. Hemmetti, kosiminen telkkarissa jäi pahasti kesken. Jätin puutarhurin oman onnensa nojaan koira seuranaan ja säntäsin koululle. Lapsiparka oli aivan nääntynyt kivusta ja itkemisesta. Kevyt säären tunnustelu, lapsi parkui tuskissaan ja jokin jalassa antoi ikävästi periksi.


Säärimurtuma on nyt kipsattu, lapsi hyvää vauhtia toipumassa ja nyt iltapäivät kuluvat sohvalla yhdessä istuen, käsi kädessä ja televisiota katsellen. Ihan laillisesti, ilman syyllisyyttä tuntien.

koulun aloitus

Koulu alkoi taas (noin) torstaina.
Aamulla koulun edessa oli hirvittävä tungos. Parkkeerasin tyylikkäästi urugualaiseen tapaan omalle kaistalle muiden jatkoksi paririviin ja hätävilkut-päälle. Maija innokkaana eppuluokkalaisena uutuuttaan hohtavissa kouluvaatteissa, polvisukkiin oli tosin tullut reikä sukkia toisistaan irroittaessa. Kaisa aloitti jälleen nelosluokalla, reppu täynnä vihkoja ja papereita, eväsboksi toisessa kädessä. Opettajat muodostivat kunniakujan etuovesta johtavalla käytävällä, kun sisään tungeksi kymmeniä lapsia vanhempineen, nyt paikalla oli myös isijä, joita muuten harvemmin näkee. Meteli oli melkoinen, kun korkeassa käytävässä ja luokkahuoneissa  mossahtelivat poskipusut, ja sadat "mitä kuuluu"- kyselyt.

"Line up propelly"

Kello soi ja jos ilma olisi ollut kelvollinen, oppilaat olisivat muodostaneet luokittain jonot pienelle sisäpihalle aamun avaukseen. Nyt tihkutti sadetta, joten aamun englannin kordinaattori-ope ohjaili hälisevää porukkaa omiin luokkiinsa. Kaisa sai jatkaa entiseen tahtiin luokassaan, mutta opena olikin päiväkodin nelivuotiaitten ryhmän täti. Maijalle pääsi kesäkoulussa tutuksi tulleeseen luokkahuoneeseen. Opena oli päiväkodin kaksivuotiaitten ryhmän täti. Mitä ihmettä? Espanjan rehtori selvitti tilannetta ja sanoi, etteivät opettajat aloitakaan vielä tänään, vaan vasta huomenna ja aloituspäivä mennään sijaisvoimin. Jatkoi vielä vastaten erään isän kyselyyn oppilasmäärästä, että oppilaita ykkösluokalla on noin 8-9. Myöhemmin kuulimme, että koulu varsinaisesti alkoi vasta tänään - maanantaina- ja nyt sisäpiha olikin melko täynnä innokkaita oppilaita. Siellä kysytään kuuulumiset ja syntymäpäiväsankarit, jolle tänään sitten laulettiin. Jonain aamuna he lopettavat tilaisuuden englannin kansallislauluun. Kaisalta kysyin, että miksi te kutsutte tuota tilaisuutta (aamunavaus?), niin hän sanoi, että se on "line up propelly". Aamut ovat englannin kielikylpyä.

Koulun aloitukseen valmistauduimme tietenkin hankkimalla uudet kouluvaatteet, jotka ovat valkoharmaa perusasu ja sinioranssi urheiluvaate. Tämä oli helppo homma, koska vaatteet ostetaan yhdesta liikkeestä. Ei sillä, että ne vain kävisi sieltä ostamassa, koska kertaakaan en ole onnistunut saamaan kerralla kaikkia osia, vaan aina on mennyt tilaukseen. Näin myös nyt, mutta paikka on sentään sama ja tutuksi tullut kiva pieni puoti. Koulutarvikkeiden haaliminen on edelleen osaksi kesken. Vein viikko sitten koulutarvikelistat paikalliseen infoon, jonka ajattelin tekevän täydelliset pussukat kouluun vietäväksi, mutta ei. Yhtäkäään kirjaa -joita ei ole montaa per nuppi- ei ollut, myös kaunokirjoitusvihot olivat loppu, puhumattakaan muovisista vihkonpäällisistä. Kotona tarkistin tilauksen (oiva tilaisuus espanjan opiskeluun), jossa oli pientä virhettä kaiken lisäksi. Onneksi sain vinkin pienestä kirjakaupasta, joka osottautuikin aivan aarteeksi. Tyypillinen urugualaiseen olohuoneeseen  perustettu puoti (perhe majoittunut talon taempiin osiin), jossa hyvin ystävällisesti minua palveli nuorehko mies ja ilmeisesti hänen äitinsä. Kun erään sanan käännöksestä tuli probleema, mummeli avasi Oxford-sanakirjan kääreestään ja sain tietää, että thirsty on sediento espanjaksi. Sieltä sain muutaman kirjan ja osa jäi tilaukseen. Eilen illalla kymmeneltä tuli tekstiviesti, että nyt on yksi kirja saapunut.

Tänään tytöillä on vielä kotoa tuodut eväät. Koulun uusi kanttiinin vetäjä vastasi meidän toiveisiin ja laati päivittäin vaihtuvan menuun. Huomenna ruuaksi on milanesalainen (eli maan ykköstykki, lehtipihvi) ranskisten kanssa, keskiviikkona spagettia, torstaina en muista mikä- tuorepasta kastikkeen kera ja perjantaina kanaa pikkupottujen kanssa. Aivan huippua, vaihtoehdoissa ei edes ollut hampurilaista tai pitsaa, panchosta (hodari) puhumattakaan.
  
Viikon päästä alkaa myös yläste ja lukio. Mitä minä sitten teen? Jos Maija ei enää itke ja lapset saavat ruuan koulusta, niin voinko varovaisesti todeta, että minulla jää aikaa itselleni? kop-kop puuta.