Ensiavussa

Atencion permanente las 24 horas. Aina auki.

Ihminen on aina vähän orpona, kun joutuu potilaana sairaalaan. Enkä ollut poikkeus minäkään, kun toimitin lastani ensiapuun. Toiveistani huolimatta kukaan ei ole tullut sängyn kanssa ovelle vastaan, puhumaattakaan että lääkäri olisi stetari kaulallaan puolikyyryssä juosten antanut toimintaohjeita tajunnantasosta ja kipulääkityksestä. Tällä kertaa oli Maijan sääri mennyt poikki. Lapsi oli parkunut itsensä näännyksiin jo koulun pihalla ja kun ennätin hätiin, niin lyhyen 200 metrin taksimatkan aikana sairaalaan hän nukahti -vai menetti tajun?

Ensiapu oli tuttu paikka, olimmehan istuneet aulassa pissaputket käsissämme maahantulotarkastusta varten. Tämän jälkeen olin harjoitellut hätätilannetta Maijan kanssa, kun häneltä murtui käsi ja olimme yön yli kotona arponeet, että menemmekö näytille vai mitä teemme kipeälle kädelle. Nyt minulla retkotti sylissä puolitajuton lapsi.

Joka kerta kierros on aloitettu kassaluukulta ja toimistosihteeri on kirjoittanut milloin minkäkin summaisen laskun riippuen mitä olen tilannut. Nyt olin paniikissa ja juoksin lapsi sylissä, katkennut koipi heiluen, aulan poikki "buen dia"-toivotusten saattelemina suoraan sairaanhoitajan luukulle ja pistin pöytään koululääkärin lähetteen. Tuossa vaiheessa olin menettänyt puhekykyni, mitään järkevää espanjankielistä lausetta ei tullut suusta ulos. Lukekoot lähetteen, mutta hoitaja oli armoton ja lähetti meidät maksupisteeseen. Tottelin mykkänä. Maija roikkui kaulassa kuin takiainen, äiti oli -vihdoin- paikalla ja meillä kaikki hyvin.  

Maija sairaalan pääovella

Maksoin käyntilaskun (n 30e), onneksi visa juuri silloin toimi, ja taas takasin sairaanhoitajan luukulle aulan poikki "voi pientä parkaa"- sympatiahuudahdusten lohduttamana. Maija pääsi lavitsalle ja pian hänet tuli katsomaan  päivystävä lastenlääkäri, joka määräsi kipulääkettä ja lapsen röntgenkuviin -ensin tietenkin maksamaan (n 60e). Hoitaja nappasi lapsen syliinsä ja kohta oli kuvat otettu ja sitten odottelimme traumatologia paikalle, ilman maksua tällä kertaa.  

Lääkäri kipsasi jalan. Useiden kipsin korjausreissujen myötä opin, että kipsimestari on talossa vain perjantaiaamuisin, muulloin kirurgi hoitaa kipsaamisen. Ensimmäisen viikon Maija pomppi yhdellä jalalla, kunnes kipsin korjauksen yhteydessä eräs sairaanhoitaja neuvoi hoitajan pakeille kirurgian osastolle. Hänellä oli sivubisneksenä apuvälineiden lainausoiminta ja Maija sai sauvat avukseen.   


Opin kassakuittien kautta sen, että minun ei kannata pyytää traumatologin puheille suoraan korjauttamaan kipsiä, koska silloin maksan tuplahinnan. Jos päivystäjä toteaa saman ja sitten vasta olisi soitettu kirurgi paikalle. Oikeastaan järkeenkäypää, koska silloin tarve on lääketieteellisesti todistettu eikä mikään perinteinen "lääkäri lupasi, että saan tulla suoraan ensiapuun". Tosin kerran suoraan kirurgille ostettuani ajan päivystäjä kyllä kävi jututtamassa meidät siinä käytävässä. Lopulta olin touhuun jo niin väsynyt, että en mennytkään kassalle vaan uhmakkaasti suoraan hoitajan pakeille. Vaadin takuuta tehdylle työlle ja nyt tuli puhettakin ihan kivasti. Lopulta kipsimestari vääntäytyi lauantaina paikkailemaan edelliaamuna tekemäänsä uutta kipsiä. Vaihdoimmme poskipusut lähtiäiseksi ja vakuuttelun, ettei kannata epäröidä jos milloin tahansa tulisi tarvetta, niin häneen voi olla yhteydessä. Sanoimme heipat myös aulan muille odottajille.  

Kipsi hajosi taas kättelyssä ja yhdessä Dr. Adroverin kanssa päädyimme kipsin hieman aikaistettuun poistoon. Maija otti ilon irti nyt myös kipsittömyydestään ja on ollut nyt vierihoidossa sohvalla elpyen tämän viikkoa. Äidin kanssa kahdestaanoloa, joka on kuulema "ihan parasta".